Unkarin kesäkuu, osa 5

Seuraavana päivänä käytiin ihastelemassa Mezökövesdin käsityöläiskaupunginosaa. Matyó on siellä vahvasti esillä – seudun ylpeyden aihe eikä suotta.

Kaislakattoisia taloja (museoita) täynnä matyó-kuvioisia esineitä ja pikkuleipiä...kyllä siellä joku vissiin asuukin

Ja talolla keittiö sai verhot ikkunaansa, nyt ei paahde vaivaa kokkia niin kovasti.

Verhotalkoot

Voila!

Mezöszemeren kirkkopuiston laidalle tuli Imre Buktan tekemä pronssipatsas. Perustustyöt olivat lomallamme jo käynnissä

Illansuussa moniosaaja-apumiehemme Feri pyysi meitä tutustumaan kotiinsa. Hänellä, Ildikó-vaimolla ja Feri Juniorilla oli mukava talo kylän keskustassa. Takapihalla kasvoi monenlaista yrttiä ja vihannesta. Juotuamme kahvit Feri pyysi meitä yllätykseksemme piipahtamaan myös lähellä asuvan äitinsä kotona.
Unkarilaiseen tapaan julkisivu ja talon takaosa olivat hyvinkin erilaisia: kadun puolella talo oli romanttisen kaunis ruusupenkkeineen ja hyvinhoidettuine istutuksineen. Takapihan puolella luuli tulleensa maalaistalon pihaan! Eläinaitauksissa oli poni ja siipikarjaa, pihalla juoksenteli ristiin rastiin ankkoja, hanhia ja kanoja, ja kaksi jättimäistä sikaa lopetteli juuri illallistaan kun tulimme tervehtimään niitä.

Maatila taajamassa

Sisällä oli oikein viihtyisää, juttelimme niitä näitä Ferin äidin kanssa. Hän oli juuri purkittanut hapankirsikkahillojaan – tuohon vuodenaikaan varmaan jokaisen perheenäidin keittiön pöydältä löytyy samanlainen keko purnukoita.

Seuraavana päivänä päätimmekin lähteä tutustumaan Tisza-järven vastarannalla sijaitsevaan Tiszafüredin kaupunkiin. Ajomatka venähti odotettua pidemmäksi: puolenvälin jälkeen alkoi kilometrien mittaiset tietyöt – välillä sai odottaa punaisen liikennevalon takana vastakkaista kaistaa tulevia, ja nopeusrajoitus oli piitkän aikaa 40 km/h. Kukaan ei tietenkään ajanut neljääkymppiä, vaan kuuttakymppiä, paitsi ne, joilla oli kova kiire.

Tisza-tó

Jonkinlaisen kuvan järvestä saimme ylittäessämme sen siltaa pitkin, siellä voisi käydä pidemmälläkin reissulla. Tiszafüred oli idyllinen pikkukaupunki, johon tutustumisen tarkemmin polttava keskipäivän helle esti. Lopulta menimme syömään pienen lounaspaikan yläterassille, josta oli mukava katsella kadun vilinää varjosta käsin.

Tiszafüredin keskustaa terassin uumenista

Loppupäivästä kävimme vielä Rózsassakin syömässä alkuruoat – olisi muuten pitänyt jaksaa lähteä kauppaan ostoksille. Samalla saimme ihan ekan unkarilaisen parkkisakkomme – Mika kävi maksamassa sen mukisematta kylän postissa maanantaiaamulla. Ollaan siis jo melko paikallisia!

Pandúr-gulyásia padassa...

Ainahan on maksettava eikös juu....

Kotona taas nautimme illalla hyvää punaviiniä ja suunnittelimme raukeina seuraavaa päivää.

Jó bor!

Raukeus tosin loppui illalla yhdentoista jälkeen, kun olimme jo nukahtamaisillamme. Jo aiemmin uhkaavasti oireillut ja roudariteipillä vahvistettu halpissänkymme ei edes sanonut sopimustaan irti, vaan teki suorastaan itsemurhan! Enää emme moisia kalusteita hae kyseisestä liikkeestä (se alkaa JYS... mutta hienotunteisuussyistä emme paljasta liikkeen koko nimeä).

Loppuyön nukuimme sängynraadon päällä, kun heivasimme ensin kehikon naapurihuoneeseen. Seuraavana päivänä siirsimme patjan poikien huoneeseen kahden sängyn päälle. Tällaisena prinsessasänkynä se palveli meitä loppuajan – onneksi paikalliset ystävämme ovat par'aikaa hankkimassa jo uutta kehikkoa patjallemme.

Hyvää yötä...

...ja kauniita unia